sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Salamurhaajan oppipoika

Vihdoin on aika ensimmäisen lukublogin. Pitkästä aikaa minulla oli aikaa tarttua kirjaan – johonkin muuhun, kun koulu sellaiseen! Hyllystä löytyi Robin Hobbin Näkijän taru, jonka intouduin taas lukemaan kaverini perässä – hän palautti sarjan ensimmäisen osan, Salamurhaajan oppipojan hetki sitten, joten päätin ottaa kirjan matkalukemiseksi, kun lähdin käymään Etelä-Suomessa. Junamatkat on tehty lukemista varten.

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika, Näkijän taru 1

”Niin paljon vettä, niin kuumaa ja syvää. En löytänyt enää pohjaa, saati reunoja. Kamppailin heikosti vettä vastaan, mutta ei ollut mitään, mistä ponnistaa. Ei ylhäällä, ei alhaalla. Miksi turhaan ponnistella elossa pysymiseksi. Kaikki on nyt turhaa, joten avaudu ja tee viimeinen palvelus kuninkaallesi. Maailmani muurit kaatuivat ympäriltäni ja kiisin kuin nuoli, joka viimein pääsi lentoon. Galen oli ollut oikeassa. Taidon käytössä etäisyys ei merkinnyt mitään, ei yhtään mitään. Peuranlinna oli aivan vieressä, Ovela, huusin epätoivoissani. Mutta kuninkaani oli keskittynyt muihin asioihin. Hän oli sulkenut muurit ympäriltään, en päässyt läpi, vaikka kuinka yritin. Hänestä ei ollut apua.”
Näkijän taru on kolmiosainen fantasiasarja, johon kuuluvat kirjat Salamurhaajan oppipoika, Kuninkaan salamurhaaja sekä Salamurhaajan taival. Sille on ilmestynyt kolmiosainen jatkosarjakin, Lordi kultainen. Kaikkien kirjojen pääosassa on FitzUljas Näkijä, prinssi Uljaan avioton poika, eli äpärä. Tarina alkaa pojan ollessa vain kuuden vanha, mutta sen edetessä hänestä kasvaa mies – eikä salamurhaajalla juuri ole aikaa lapsuuteen.
Luin Näkijän tarun ensimmäistä kertaa yläasteella, joten trilogian juoni on minulle entuudestaan tuttu. Luen paljon kirjoja vuosien jälkeen uudestaan – hyvästä kirjasta löytää aina uutta ammennettavaa. Yksi suosikeistani on Taru sormusten herrasta, jonka luin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella. Mutta takaisin Näkijän taruun ja sen ensimmäiseen osaan.
Kuusivuotias Fitz saapuu Näkijöiden hoviin ja hänet käytännössä kasvattaa juro tallimestari, Burrich, joka on aikaisemmin ollut nyt vallasta luopuneen kruununprinssi Uljaan oikea käsi. Hänen huomassaan kasvaa pojasta taitava eläinten käsittelijä, mutta tämä saa myös toisenlaista koulutusta yön pikkutunteina, muilta salassa: oppia myrkyistä, joilla saa miehen hengiltä. Barbaaristen punalaivojen hyökätessä Kuuden herttuakunnan rannikoille, on kuningas voimaton. Ruumiiden sijaan jättävät he jälkeensä ahjottuja: tyhjiä ihmiskuoria, joilla ei ole tunteita tai moraalia.
Näkijöiden verenperintönä on Fitz saanut Taidon, eli lahjan taikuuteen, joka sallii ennaltanäkemisen ja telepaattisen kommunikoinnin. Taitojensa ja koulutuksensa avulla on nuorten pojan selviydyttävä juonien verkostosta ja toteutettava synkkää tehtäväänsä, jonka kuningas on hänelle osoittanut.
Näkijän taru on yksi kaikkien aikojen suosikki kirjoistani, ja nyt luinkin Salamurhaajan oppipojan yhdeltä istumalta. Viime kerrasta on jo aikaa, mutta pidin kirjasta edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerrallani. Sarjan hahmot ovat moniulotteisia, ja voin melkein nähdä heidät mielessäni: nimensämukaisen kruununprinssi Totuuden, keikarimaisen prinssi Vallan, Vuorikansan prinsessa Kettrickenin ja arvoituksia latelevan Narrin, joka itsekin on varsinainen arvoitus – hän on muuten jatkosarja Lordi kultaisen nimikkohahmo, vaikkakin ensimmäisessä sarjassa hän on väritön ja lapsenkaltainen olento.
Varmaan jokainen kasvutarina, jollainen Fitzinkin tarina on, kertoohan se hänen varttumisestaan pojasta mieheksi, sisältää varmaan jossakin vaiheessa kuvauksen ensi ihastumisesta. Fitzille tuo tyttö on Molly, kynttiläntekijä kaupungista. Molly on kaksi vuotta poikaa vanhempi, ja Fitz vasta neljäntoista, joten mistään yltiöromanttisesta rakkaustarinasta ei ole kyse, vain pojan viattomasta ihastuksesta. Nyt kun mietin, niin Molly on oikeastaan ainoa sopivan ikäinen tyttö Fitzin elämässä ylipäätään.
Vihaan muuten kirjoja, jotka jäävät niin ärsyttävästi kesken kuin Näkijän taru. David Eddings on tässä ehkä vielä lahjakkaampi: hänen kirjojensa loput tuovat parhaimmillaan mieleen saippuasarjat, tiedättehän, ne mitkä jäävät aina johonkin jännään kohtaan, joku tuijottaa ovelle kauhuissaan, mutta joudut odottamaan seuraavaa osaa, ennen kun tiedät, kuka sieltä tulee. Näinhän se on aina trilogioiden suhteen, ja nyt tahtoisin jo kovasti seuraavan osan pariin. Joudun kuitenkin odottamaan muutaman päivän, jotta pääsen takaisin kotiin, ja saan kirjan ystävältäni, joka onneksi on sen jo lukenut. Niin, kotiinmeno tarkoittaa myös, että täytyisi viimeistellä esitelmä, mutta ehkäpä illalla on vähän aikaa lukeakin…
Toivottavasti pääsen pian seuraavan osan pariin. Vaikka olen lukenut kirjan aikaisemminkin, en juurikaan muistanut siitä mitään - enkä muista sitäkään, kuinka seuraava kirja jatkuu! Fitz on selvinnyt ensimmäisestä tehtävästään hengissä, mikä on jo saavutus sinällään - tehtävä ei kuitenkaan mennyt kuten piti, eikä hän selvinnyt siitä vammoitta. Kirjan lopussa hän on matkalla takaisin kotiinsa Peuranlinnaan, Näkijöiden hoviin.

Pian taas! Lähetelkää muutkin tekstejänne julkaistavaksi blogiin, osoitehan oli avaimetkateen (at) gmail.com

Hanne

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti