Salapoliiseja ja nostalgiaa

Tein juur tietovisakysymyksiä dekkareista sekä tyttö- ja poikakirjoista. En voi väittää koskaan lukeneeni dekkareita - paitsi Douglas Adamssin Sielun pitkän pimeän teehetken, jo sitä nyt dekkariksi voi laskea. Ainakin se löytyi dekkarihyllystä.

Minulle ensimmäinen dekkareista tuleva asia mieleen on Hercule Poirot - tiedättehän, Agatha Christien kirjojen hahmo, jolla ainakin elokuvissa on vahatut viikset ja aksentti, ja joka käyttelee pieniä harmaita aivosolujaan. Poirotkin on minulle tuttu juuri elokuvista, eikä niinkään kirjan sivuilta - joskin tekisi mieli tarttua Poirotin lyhyisiin juttuihin, jonka juuri laitoin dekkaripöydälle esiin...

Olen tainnut vähän jumittua stereotyyppiseen salapoliisikuvaan, jossa salapoliisi on pylly pystyssä suurennuslasin kanssa johtolankoja kyttäävä setä, vaikka tällainen taitaa lähinnä sopia piirrettyihin. Oman maailmankuvan karuttamiseksi pitänee loman tullessa tarttua dekkariin ja tutustua rikoskirjallisuuden maailmaan - äitini on Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen suuri ystävä, joten ehkäpä seuraavalla reissulla kotipuoleen tarttuu mukaan matkaluettavaa...

Tyttö- ja poikakirjojen etsiskely ja tietovisan tekeminen olivat nostalgista puuhaa, vaikkakaan poikakirjoja en voi juuri väittää lukeneeni. Tyttökirjoista sen sijaan oli useampikin tuttu: Tiina -sarjan kirjoja löytyy varmasti edelleen hyllynperältä ja Neiti Etsivä -sarjaa kahlasin lävitse vaikka kuinka nuorempana. Opin vasta nyt muuten, että Carolyn Keene -nimi onkin pseudonyymi, jonka takana on useampi kirjailija. Menisikö Neiti Etsivät dekkareista? Silloin voisin sanoa lukeneeni niitäkin....

Tyttö- ja poikakirjojen joukosta löytynee teoksia, joita äitini, tai jopa mummoni, lienee joskus lukenut. Ja yhtä lailla tietysti isäni, enoni ja ukkini. Omia lapsuuden suosikkeja on toisinaan mukava lukea uudestaan, ja itsekin harkitsin moiseen ryhtymistä, kun selasin Saran kirjat blogin tyttökirjat -kategoriaa (http://sarankirjat.blogit.fi/aiheet/tyttokirjat/). Ehkäpä lomalla.

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Tunnustan - ahmin molemmat Näkijän tarun osat niin nopeasti, että tänne kirjoittaminen jäi niiden välissä kokonaan. Sairaslomalla sai kandidaatintutkielman ja esseiden kirjoittaminenkin jäädä, ja keskityin täysin nauttimaan harvinaislaatuisesta ajasta kotona kirjan ja kaakaokupin ääressä. Ilman vuotavaa nokkaa ja yskää tämä olisi ollut vielä mukavampaa...

Ensimmäinen Näjinä taru, Salamurhaajan oppipoika, jäi siihen, kun prinssiäpärä Fitz lähtee paluumatkalle Vuorimailta kohti Peuranlinnaa. Salamurhaajan ensimmäinen tehtävä on epäonnistunut, ja hän on tullut huijatuksi pahemman kerran. Saatuaan itse myrkkyä on Fitz myös heikko ja toipuminen vie kauan.

Fitzin elämä on täynnä hovikieroiluja ja kasvavaa huolta kruununprinssi Totuudesta, joka Taidollaan taistelee punalaivojen hyökkäyksiä vastaan. Lapsuuden ihastuksesta, Mollysta, on kasvanut nainen ja niin on Fitzistäkin. Rakkaus kynttiläntekijään ei kuitenkaan sovi prinssin pojalle, äpärä tai ei, ja rakastavaisten suhde on pidettävä salassa. Lisäongelmia aiheuttaa aatelisneidon ihastus, jonka myötä kuningas lupaa Fitzin käden toiselle.

Punalaivojen hyökkäilyt jatkuvat ja kansa ei kykene niitä vastaan taistelemaan. Tästä syystä Totuus lähtee etsimään muinaisia ikiaikaisia, taruolentoja, joiden kerrotaan pelastavan Kuuden herttuakunnan hädästä. Pitkä matka Vuorimaille taruolentoja jahtaamaan on varsin äärimmäinen keino, etenkin, kun kotona velipoika tahtoo anastaa vallan, ja kuningas on heikko ja raihnainen.

Tajusin, etten aikaisemmassa tekstissäni kertonut ollenkaan toisesta Fitzin hallitsemasta taikuudesta. Kuninkaallisen Taidon lisäksi hän hallitsee myös halveksitun petotaikuuden, Vaiston, joka mahdollistaa, tietyn rajoin, kommunikoinnin eläinten kanssa. Hän on myös muodostaa siteen suteen, Yönsilmään, joka itse asiassa on yksi lempihahmoni kirjoissa salaperäisen Narrin osalta.

Vaiston hallitseminen ei ole mikään hyvä juttu: sen harjoittajia on vainottu historiassa, ja perinteisesti hirtetty veden yllä ja poltettu, jotta henki ei pääse elämään eläimen kehoon. Ei siis kovin miellyttävä kuolema. Fitz paljastuu tämän halveksitun taikuuden käyttäjäksi, eikä hänen tilannettaan helpota myös todistajien läsnäollessa tehdyt surmatyöt, etenkään kun hän ei pysty niiden oikeutusta todistamaan. Kuolemaa uhmaten hän kuitenkin onnistuu pakenemaan setäpuoleltaan Vallalta lähteäkseen auttamaan Totuutta ikiaikaisten löytämisessä, jotka näyttävät olevan ainoa keino Kuuden herttuakunnan pelastamiseksi varmalta tuholta.

Ehei, en kerro enempää - viimeisen kirjan tapahtumat saat lukea itse. Suosittelen sen tekemään, mieluiten lomalla, koska nämä kirjat tekee mieli lukea heti ja samalta istumalta.  Kuten jo sanoin, miellyttää minua kirjan moniuloitteiset henkilöhahmot. Lisäksi kiehtovat taikuuden muodot, ja juonikuviot tekevät Näkijöiden tarusta mitä mainioimman. Joku kuvasi Näkijöiden tarua realistiseksi fantasiaksi, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Tämä on tavallaan totta: vaikka maailma onkin taikuuden ja satuolentojan maailma, ovat tapahtumat  ja hahmot monella tapaa monia muita lukemiani fantasiakirjoja todentuntuisemmat. Yksi syy tähän on myös sankarin haavoittuvuus: hän ei ole jumalankaltainen olento, joka selviää olemattomilla kolhuilla läpi vaarojen ja voittaa kaikki tielleen tulevat esteet ja vielä lopuksi prinsessan sydämen.

Salamurhaajan oppipoika

Vihdoin on aika ensimmäisen lukublogin. Pitkästä aikaa minulla oli aikaa tarttua kirjaan – johonkin muuhun, kun koulu sellaiseen! Hyllystä löytyi Robin Hobbin Näkijän taru, jonka intouduin taas lukemaan kaverini perässä – hän palautti sarjan ensimmäisen osan, Salamurhaajan oppipojan hetki sitten, joten päätin ottaa kirjan matkalukemiseksi, kun lähdin käymään Etelä-Suomessa. Junamatkat on tehty lukemista varten.

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika, Näkijän taru 1

”Niin paljon vettä, niin kuumaa ja syvää. En löytänyt enää pohjaa, saati reunoja. Kamppailin heikosti vettä vastaan, mutta ei ollut mitään, mistä ponnistaa. Ei ylhäällä, ei alhaalla. Miksi turhaan ponnistella elossa pysymiseksi. Kaikki on nyt turhaa, joten avaudu ja tee viimeinen palvelus kuninkaallesi. Maailmani muurit kaatuivat ympäriltäni ja kiisin kuin nuoli, joka viimein pääsi lentoon. Galen oli ollut oikeassa. Taidon käytössä etäisyys ei merkinnyt mitään, ei yhtään mitään. Peuranlinna oli aivan vieressä, Ovela, huusin epätoivoissani. Mutta kuninkaani oli keskittynyt muihin asioihin. Hän oli sulkenut muurit ympäriltään, en päässyt läpi, vaikka kuinka yritin. Hänestä ei ollut apua.”

Näkijän taru on kolmiosainen fantasiasarja, johon kuuluvat kirjat Salamurhaajan oppipoika, Kuninkaan salamurhaaja sekä Salamurhaajan taival. Sille on ilmestynyt kolmiosainen jatkosarjakin, Lordi kultainen. Kaikkien kirjojen pääosassa on FitzUljas Näkijä, prinssi Uljaan avioton poika, eli äpärä. Tarina alkaa pojan ollessa vain kuuden vanha, mutta sen edetessä hänestä kasvaa mies – eikä salamurhaajalla juuri ole aikaa lapsuuteen.

Luin Näkijän tarun ensimmäistä kertaa yläasteella, joten trilogian juoni on minulle entuudestaan tuttu. Luen paljon kirjoja vuosien jälkeen uudestaan – hyvästä kirjasta löytää aina uutta ammennettavaa. Yksi suosikeistani on Taru sormusten herrasta, jonka luin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella. Mutta takaisin Näkijän taruun ja sen ensimmäiseen osaan.

Kuusivuotias Fitz saapuu Näkijöiden hoviin ja hänet käytännössä kasvattaa juro tallimestari, Burrich, joka on aikaisemmin ollut nyt vallasta luopuneen kruununprinssi Uljaan oikea käsi. Hänen huomassaan kasvaa pojasta taitava eläinten käsittelijä, mutta tämä saa myös toisenlaista koulutusta yön pikkutunteina, muilta salassa: oppia myrkyistä, joilla saa miehen hengiltä. Barbaaristen punalaivojen hyökätessä Kuuden herttuakunnan rannikoille, on kuningas voimaton. Ruumiiden sijaan jättävät he jälkeensä ahjottuja: tyhjiä ihmiskuoria, joilla ei ole tunteita tai moraalia.

Näkijöiden verenperintönä on Fitz saanut Taidon, eli lahjan taikuuteen, joka sallii ennaltanäkemisen ja telepaattisen kommunikoinnin. Taitojensa ja koulutuksensa avulla on nuorten pojan selviydyttävä juonien verkostosta ja toteutettava synkkää tehtäväänsä, jonka kuningas on hänelle osoittanut.

Näkijän taru on yksi kaikkien aikojen suosikki kirjoistani, ja nyt luinkin Salamurhaajan oppipojan yhdeltä istumalta. Viime kerrasta on jo aikaa, mutta pidin kirjasta edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerrallani. Sarjan hahmot ovat moniulotteisia, ja voin melkein nähdä heidät mielessäni: nimensämukaisen kruununprinssi Totuuden, keikarimaisen prinssi Vallan, Vuorikansan prinsessa Kettrickenin ja arvoituksia latelevan Narrin, joka itsekin on varsinainen arvoitus – hän on muuten jatkosarja Lordi kultaisen nimikkohahmo, vaikkakin ensimmäisessä sarjassa hän on väritön ja lapsenkaltainen olento.

Varmaan jokainen kasvutarina, jollainen Fitzinkin tarina on, kertoohan se hänen varttumisestaan pojasta mieheksi, sisältää varmaan jossakin vaiheessa kuvauksen ensi ihastumisesta. Fitzille tuo tyttö on Molly, kynttiläntekijä kaupungista. Molly on kaksi vuotta poikaa vanhempi, ja Fitz vasta neljäntoista, joten mistään yltiöromanttisesta rakkaustarinasta ei ole kyse, vain pojan viattomasta ihastuksesta. Nyt kun mietin, niin Molly on oikeastaan ainoa sopivan ikäinen tyttö Fitzin elämässä ylipäätään.

Vihaan muuten kirjoja, jotka jäävät niin ärsyttävästi kesken kuin Näkijän taru. David Eddings on tässä ehkä vielä lahjakkaampi: hänen kirjojensa loput tuovat parhaimmillaan mieleen saippuasarjat, tiedättehän, ne mitkä jäävät aina johonkin jännään kohtaan, joku tuijottaa ovelle kauhuissaan, mutta joudut odottamaan seuraavaa osaa, ennen kun tiedät, kuka sieltä tulee. Näinhän se on aina trilogioiden suhteen, ja nyt tahtoisin jo kovasti seuraavan osan pariin. Joudun kuitenkin odottamaan muutaman päivän, jotta pääsen takaisin kotiin, ja saan kirjan ystävältäni, joka onneksi on sen jo lukenut. Niin, kotiinmeno tarkoittaa myös, että täytyisi viimeistellä esitelmä, mutta ehkäpä illalla on vähän aikaa lukeakin…

Toivottavasti pääsen pian seuraavan osan pariin. Vaikka olen lukenut kirjan aikaisemminkin, en juurikaan muistanut siitä mitään - enkä muista sitäkään, kuinka seuraava kirja jatkuu! Fitz on selvinnyt ensimmäisestä tehtävästään hengissä, mikä on jo saavutus sinällään - tehtävä ei kuitenkaan mennyt kuten piti, eikä hän selvinnyt siitä vammoitta. Kirjan lopussa hän on matkalla takaisin kotiinsa Peuranlinnaan, Näkijöiden hoviin.

Pian taas! Lähetelkää muutkin tekstejänne julkaistavaksi blogiin, osoitehan oli avaimetkateen (at) gmail.com

Hanne