Tein juur tietovisakysymyksiä dekkareista sekä tyttö- ja poikakirjoista. En voi väittää koskaan lukeneeni dekkareita - paitsi Douglas Adamssin Sielun pitkän pimeän teehetken, jo sitä nyt dekkariksi voi laskea. Ainakin se löytyi dekkarihyllystä.
Minulle ensimmäinen dekkareista tuleva asia mieleen on Hercule Poirot - tiedättehän, Agatha Christien kirjojen hahmo, jolla ainakin elokuvissa on vahatut viikset ja aksentti, ja joka käyttelee pieniä harmaita aivosolujaan. Poirotkin on minulle tuttu juuri elokuvista, eikä niinkään kirjan sivuilta - joskin tekisi mieli tarttua Poirotin lyhyisiin juttuihin, jonka juuri laitoin dekkaripöydälle esiin...
Olen tainnut vähän jumittua stereotyyppiseen salapoliisikuvaan, jossa salapoliisi on pylly pystyssä suurennuslasin kanssa johtolankoja kyttäävä setä, vaikka tällainen taitaa lähinnä sopia piirrettyihin. Oman maailmankuvan karuttamiseksi pitänee loman tullessa tarttua dekkariin ja tutustua rikoskirjallisuuden maailmaan - äitini on Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen suuri ystävä, joten ehkäpä seuraavalla reissulla kotipuoleen tarttuu mukaan matkaluettavaa...
Tyttö- ja poikakirjojen etsiskely ja tietovisan tekeminen olivat nostalgista puuhaa, vaikkakaan poikakirjoja en voi juuri väittää lukeneeni. Tyttökirjoista sen sijaan oli useampikin tuttu: Tiina -sarjan kirjoja löytyy varmasti edelleen hyllynperältä ja Neiti Etsivä -sarjaa kahlasin lävitse vaikka kuinka nuorempana. Opin vasta nyt muuten, että Carolyn Keene -nimi onkin pseudonyymi, jonka takana on useampi kirjailija. Menisikö Neiti Etsivät dekkareista? Silloin voisin sanoa lukeneeni niitäkin....
Tyttö- ja poikakirjojen joukosta löytynee teoksia, joita äitini, tai jopa mummoni, lienee joskus lukenut. Ja yhtä lailla tietysti isäni, enoni ja ukkini. Omia lapsuuden suosikkeja on toisinaan mukava lukea uudestaan, ja itsekin harkitsin moiseen ryhtymistä, kun selasin Saran kirjat blogin tyttökirjat -kategoriaa (http://sarankirjat.blogit.fi/aiheet/tyttokirjat/). Ehkäpä lomalla.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival
Tunnustan - ahmin molemmat Näkijän tarun osat niin nopeasti, että tänne kirjoittaminen jäi niiden välissä kokonaan. Sairaslomalla sai kandidaatintutkielman ja esseiden kirjoittaminenkin jäädä, ja keskityin täysin nauttimaan harvinaislaatuisesta ajasta kotona kirjan ja kaakaokupin ääressä. Ilman vuotavaa nokkaa ja yskää tämä olisi ollut vielä mukavampaa...
Ensimmäinen Näjinä taru, Salamurhaajan oppipoika, jäi siihen, kun prinssiäpärä Fitz lähtee paluumatkalle Vuorimailta kohti Peuranlinnaa. Salamurhaajan ensimmäinen tehtävä on epäonnistunut, ja hän on tullut huijatuksi pahemman kerran. Saatuaan itse myrkkyä on Fitz myös heikko ja toipuminen vie kauan.
Fitzin elämä on täynnä hovikieroiluja ja kasvavaa huolta kruununprinssi Totuudesta, joka Taidollaan taistelee punalaivojen hyökkäyksiä vastaan. Lapsuuden ihastuksesta, Mollysta, on kasvanut nainen ja niin on Fitzistäkin. Rakkaus kynttiläntekijään ei kuitenkaan sovi prinssin pojalle, äpärä tai ei, ja rakastavaisten suhde on pidettävä salassa. Lisäongelmia aiheuttaa aatelisneidon ihastus, jonka myötä kuningas lupaa Fitzin käden toiselle.
Punalaivojen hyökkäilyt jatkuvat ja kansa ei kykene niitä vastaan taistelemaan. Tästä syystä Totuus lähtee etsimään muinaisia ikiaikaisia, taruolentoja, joiden kerrotaan pelastavan Kuuden herttuakunnan hädästä. Pitkä matka Vuorimaille taruolentoja jahtaamaan on varsin äärimmäinen keino, etenkin, kun kotona velipoika tahtoo anastaa vallan, ja kuningas on heikko ja raihnainen.
Tajusin, etten aikaisemmassa tekstissäni kertonut ollenkaan toisesta Fitzin hallitsemasta taikuudesta. Kuninkaallisen Taidon lisäksi hän hallitsee myös halveksitun petotaikuuden, Vaiston, joka mahdollistaa, tietyn rajoin, kommunikoinnin eläinten kanssa. Hän on myös muodostaa siteen suteen, Yönsilmään, joka itse asiassa on yksi lempihahmoni kirjoissa salaperäisen Narrin osalta.
Vaiston hallitseminen ei ole mikään hyvä juttu: sen harjoittajia on vainottu historiassa, ja perinteisesti hirtetty veden yllä ja poltettu, jotta henki ei pääse elämään eläimen kehoon. Ei siis kovin miellyttävä kuolema. Fitz paljastuu tämän halveksitun taikuuden käyttäjäksi, eikä hänen tilannettaan helpota myös todistajien läsnäollessa tehdyt surmatyöt, etenkään kun hän ei pysty niiden oikeutusta todistamaan. Kuolemaa uhmaten hän kuitenkin onnistuu pakenemaan setäpuoleltaan Vallalta lähteäkseen auttamaan Totuutta ikiaikaisten löytämisessä, jotka näyttävät olevan ainoa keino Kuuden herttuakunnan pelastamiseksi varmalta tuholta.
Ehei, en kerro enempää - viimeisen kirjan tapahtumat saat lukea itse. Suosittelen sen tekemään, mieluiten lomalla, koska nämä kirjat tekee mieli lukea heti ja samalta istumalta. Kuten jo sanoin, miellyttää minua kirjan moniuloitteiset henkilöhahmot. Lisäksi kiehtovat taikuuden muodot, ja juonikuviot tekevät Näkijöiden tarusta mitä mainioimman. Joku kuvasi Näkijöiden tarua realistiseksi fantasiaksi, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Tämä on tavallaan totta: vaikka maailma onkin taikuuden ja satuolentojan maailma, ovat tapahtumat ja hahmot monella tapaa monia muita lukemiani fantasiakirjoja todentuntuisemmat. Yksi syy tähän on myös sankarin haavoittuvuus: hän ei ole jumalankaltainen olento, joka selviää olemattomilla kolhuilla läpi vaarojen ja voittaa kaikki tielleen tulevat esteet ja vielä lopuksi prinsessan sydämen.
Ensimmäinen Näjinä taru, Salamurhaajan oppipoika, jäi siihen, kun prinssiäpärä Fitz lähtee paluumatkalle Vuorimailta kohti Peuranlinnaa. Salamurhaajan ensimmäinen tehtävä on epäonnistunut, ja hän on tullut huijatuksi pahemman kerran. Saatuaan itse myrkkyä on Fitz myös heikko ja toipuminen vie kauan.
Fitzin elämä on täynnä hovikieroiluja ja kasvavaa huolta kruununprinssi Totuudesta, joka Taidollaan taistelee punalaivojen hyökkäyksiä vastaan. Lapsuuden ihastuksesta, Mollysta, on kasvanut nainen ja niin on Fitzistäkin. Rakkaus kynttiläntekijään ei kuitenkaan sovi prinssin pojalle, äpärä tai ei, ja rakastavaisten suhde on pidettävä salassa. Lisäongelmia aiheuttaa aatelisneidon ihastus, jonka myötä kuningas lupaa Fitzin käden toiselle.
Punalaivojen hyökkäilyt jatkuvat ja kansa ei kykene niitä vastaan taistelemaan. Tästä syystä Totuus lähtee etsimään muinaisia ikiaikaisia, taruolentoja, joiden kerrotaan pelastavan Kuuden herttuakunnan hädästä. Pitkä matka Vuorimaille taruolentoja jahtaamaan on varsin äärimmäinen keino, etenkin, kun kotona velipoika tahtoo anastaa vallan, ja kuningas on heikko ja raihnainen.
Tajusin, etten aikaisemmassa tekstissäni kertonut ollenkaan toisesta Fitzin hallitsemasta taikuudesta. Kuninkaallisen Taidon lisäksi hän hallitsee myös halveksitun petotaikuuden, Vaiston, joka mahdollistaa, tietyn rajoin, kommunikoinnin eläinten kanssa. Hän on myös muodostaa siteen suteen, Yönsilmään, joka itse asiassa on yksi lempihahmoni kirjoissa salaperäisen Narrin osalta.
Vaiston hallitseminen ei ole mikään hyvä juttu: sen harjoittajia on vainottu historiassa, ja perinteisesti hirtetty veden yllä ja poltettu, jotta henki ei pääse elämään eläimen kehoon. Ei siis kovin miellyttävä kuolema. Fitz paljastuu tämän halveksitun taikuuden käyttäjäksi, eikä hänen tilannettaan helpota myös todistajien läsnäollessa tehdyt surmatyöt, etenkään kun hän ei pysty niiden oikeutusta todistamaan. Kuolemaa uhmaten hän kuitenkin onnistuu pakenemaan setäpuoleltaan Vallalta lähteäkseen auttamaan Totuutta ikiaikaisten löytämisessä, jotka näyttävät olevan ainoa keino Kuuden herttuakunnan pelastamiseksi varmalta tuholta.
Ehei, en kerro enempää - viimeisen kirjan tapahtumat saat lukea itse. Suosittelen sen tekemään, mieluiten lomalla, koska nämä kirjat tekee mieli lukea heti ja samalta istumalta. Kuten jo sanoin, miellyttää minua kirjan moniuloitteiset henkilöhahmot. Lisäksi kiehtovat taikuuden muodot, ja juonikuviot tekevät Näkijöiden tarusta mitä mainioimman. Joku kuvasi Näkijöiden tarua realistiseksi fantasiaksi, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Tämä on tavallaan totta: vaikka maailma onkin taikuuden ja satuolentojan maailma, ovat tapahtumat ja hahmot monella tapaa monia muita lukemiani fantasiakirjoja todentuntuisemmat. Yksi syy tähän on myös sankarin haavoittuvuus: hän ei ole jumalankaltainen olento, joka selviää olemattomilla kolhuilla läpi vaarojen ja voittaa kaikki tielleen tulevat esteet ja vielä lopuksi prinsessan sydämen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)